Yhdessä
koulutuksessani kuulin tarinan höpöttävästä, mutta muuten mukavasta kollegasta.
Hänellä oli tapana tulla tarinaa kertoneen henkilön työpisteeseen
aamukahdeksalta ja viipyä siinä jopa usean tunnin ajan. Kertoja ei kehdannut
asiasta höpöttäjälle kertoa, vaan rupesi tulemaan töihin jo kuuden jälkeen,
että edes silloin saisi rauhassa tehdä töitä. Ryhmämme oli yksimielinen, että
päätös oli huono.
Mitä siis
olisi pitänyt tehdä? Sanoa ei kohteliaasti, päättäväisesti ja toista
loukkaamatta. Vaikka tyyliin: Pirkko (nimi muutettu), kanssasi on mukava
jutella, mutta työt painavat ja se stressaa minua. Jutellaan paremmalla ajalla
ja mennään joku päivä töiden jälkeen vaikka X:lle. Jos höpöttäjä tuosta
loukkaantuu, on se selvästi hänen ongelmansa. Todennäköistä on, että hän asian
kerrasta ymmärtää, jollei satu kuulumaan tuplavaikeiden harvaan joukkoon. He
ovat niitä, jotka eivät kykene ottamaan palautetta vastaan.
Ein
sanominen tuntuu välillä vaikealta. Tosin on myös ihmisiä, jotka eillä tapaavat
puheensa aloittaa. Nyt ei puhuta kuitenkaan heistä.
Ein pelko
on pelkoa kohdata toisen reaktio. Vaikein tilanne on juuri ennen omaa ei-päätöstä.
Asian sanominen helpottaa. Pitää kuitenkin olla valmis perustelemaan kantaansa. Pelkkä
”ei” ei riitä. ”En nyt millään ehdi, koska pitää tehdä ensin asiat a, b ja c”
-toimii. Jos pyytäjä on oma pomo, voi tietysti keskustella myös
prioriteeteista. Meneekö pyyntö asioiden abc edelle vai johonkin väliin.
Tyylillä on
väliä. Pitää sanoa asiasta ja minä-muodossa. Ei saa loukata toista henkilönä. On
eroa sanoa toista typeräksi tai todeta hänen käytöksensä loukkaavan sinua.
Ei on
suojasana. Jos aina sanoo kyllä, joutuu umpikujaan. Parempi on hieman aliluvata
ja ylisuorittaa kuin päin vastoin.
Ein voi
myös pehmentää. En ehdi nyt, mutta teen tämän perjantaihin mennessä on parempi
kuin luvata ja jättää tekemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti